Viulun ikä ja alkuperä
Vanhojen viulujen edut ja haitat uusiin soittimiin nähden ovat yksi jousisoitinmaailman yleisimpiä keskustelunaiheita. Lähes joka puolen vuoden välein mediassa julkaistaan uusi tieteelliseen tutkimukseen perustuva artikkeli, joka väittää löytäneensä oikean vastauksen suuntaan tai toiseen. Useimmiten nämä tutkimukset ovat kuitenkin yksipuolisia, eivätkä ne käsittele jousisoitinten monimutkaista maailmaa riittävän syvällisesti. Vanhojen viulujen laatu ei perustu yhteen yksittäiseen tekijään, kuten salaiseen lakkatyyppiin, erityisen rakenteen omaavaan puuhun, viulun valmistuspaikassa vallinneisiin olosuhteisiin tai esimerkiksi tiettyjen sienistöjen vaikutukseen. Mikään näistä ei yksinään tee viulusta mestarisoitinta. Lisäksi nämä suositut sokeat vertaukset uusien ja vanhojen viulujen akustisten ominaisuuksien välillä eivät ota huomioon muusikkojen suhtautumista soittimiinsa. Soitinta tulee aina soittaa pidemmän aikaa, jotta sen äänelliset ominaisuudet ja mahdollisuudet saadaan selville. Toisin sanoen ei ole olemassa sääntöä siitä, ovatko vanhemmat viulut aina parempia kuin uudet.
On kuitenkin selvää, että monien historiallisten viulujen äänessä on tiettyä kypsyyttä. Vanhan soittimen ääneen voivat vaikuttaa esimerkiksi soitinpuun syyt, ainutlaatuinen ikääntymistapa, tietty malli tai luonnollisesti myös soittimen valmistajan taidot. How Violinsin työtä ja tarjontaa ohjaavat innostus näiden vanhempien soitinten persoonallisuuteen. Tästä huolimatta arvostamme kuitenkin myös poikkeuksellisen laadun omaavia moderneja soittimia. Soittimen alkuperä, jolla tarkoitetaan joko soittimen maantieteellistä valmistuspaikkaa tai tiettyä soitinrakentajaa, ei siis luonnostaan ole tae soittimen laadusta tai puutteista.
Monet erilaiset perinteet ovat kaikki tulosta tiettyjen viulunrakennuksen osa-alueiden erilaisista painotuksista. Valitessasi viulua nämä alueelliset erot eivät ole tärkeimmässä roolissa, sillä huonolaatuisia soittimia on valmistettu (ja valmistetaan) kaikkialla, eikä missään maailmankolkassa ole valmistettu yksinomaan laadukkaita viuluja. Alkuperän sijaan soittimen hankkijan tulee keskittyä viulun akustisiin ominaisuuksiin ja haluttuun äänenlaatuun.
Esimerkiksi italialaiset viulut tunnetaan pehmeästä ja sulavasta pohjavireestään sekä niissä usein esiintyvästä poikkeuksellisesta ulkoasusta. Laadukkaiden ranskalaisten soitinten ominaisuuksiin kuuluvat puolestaan tyypillisesti vahva ja tarkka ääni, joka soveltuu erityisesti solistityöskentelyyn. Tämän vuoksi monet muusikot havittelevatkin mieluiten ranskalaista soitinta. Toiset kallistuvat taas puolestaan englantilaisten viulujen suhteellisen tiukkaan ääneen, joka soveltuu vivahteikkaaseen ensemblesoittoon. Eri alueilla vallinneet mieltymykset paljastuvat useimmiten ainoastaan kokeneille arvioijille.
Soittimissa on kuitenkin usein myös monia selkeämpiä merkkejä niiden alkuperästä. Yksi esimerkki näistä on erittäin vaikuttava yksityiskohta, joka oli erityisesti viulunrakennusdynastia Hopfin perheen suosiossa Klingenthalin saksonilaisessa kylässä. Nämä viulut erottuvat selkeästi ”kulmikkaalla” rungollaan. Monissa näistä viuluista, kuten myös tavallisemman rungon omaavissa soittimissa, on myös perinteinen Vogtlandin ruskea lakka, joka on levitetty alta kuultavan hohtavankeltaisen taustan päälle.
Vanhan viulun lakkaus ja värikäs koristelu tarjoavat usein luotettavaa tietoa sen alkuperästä. Esimerkiksi äärimmäisen tumma, lähes musta lakkaus on tyypillinen monille 1800-luvun böömiläisille ja itävaltalaisille soittimille. Ranskalaisissa viuluissa nähdään puolestaan usein elegantti ulkoasu, jossa viulun rungon ja kierukan reunat ovat tummennettuja. Tämäntyylisiä alueellisia piirteitä ei tule sekoittaa tiettyjen mestarirakentajien yksilöllisiin koristelutapoihin, joita ohjasivat rakentajien henkilökohtaiset mieltymykset. Näistä esimerkkinä mainittakoon kuuluisan italialaisen viulunrakentaja Magginin kehittämät koristeet, kuten kaksoiskoristenauhat sekä ylimääräisen kierteen omaava kierukka, joita kopioitiin pian ympäri maailman.