Viulua pidetään usein haastavimpana ja vaikeimpana soittimena. Todellisuudessa viulunsoiton opiskeluun ei tarvitse olla musiikin ihmelapsi; siihen tarvitaan yksinkertaisesti suuri määrä kärsivällisyyttä ja asialle omistautumista. Se, mikä tekee tästä soittimesta vaikeasti opittavan, on loppujen lopuksi puhdasta tiedettä. Kielillä liukuvan viulunjousen fysiikka on kiehtovaa ja muihin kielisoittimiin verrattuna varsin monimutkaista. Seuraavassa tutustumme viulun tieteeseen.

Otenauhoilla varustetussa kielisoittimessa, kuten kitarassa tai mandoliinissa, äänen tuottaa ilmiö nimeltään seisovat aallot. Koska kieli värähtelee kahden solmukohdan välillä, äänenkorkeuteen (joka määräytyy kielen värähtelyn taajuuden mukaan) vaikuttaa ensisijaisesti kielen massan tiheys (minkä vuoksi kielet ovat eri paksuisia) ja kielen kireys. Kieli värähtelee kahden kiinnityspisteen välillä, ja sen vuoksi se tuottaa saman äänenkorkeuden riippumatta soittotyylistä tai siitä, näppäilläänkö sitä vapaana vai alas painettuna. Vaikka erilaiset lähestymistavat voivat aiheuttaa vaihteluita äänenvärissä, äänen taajuus pysyy kuitenkin suurin piirtein samana.

Kun viulun kieltä soitetaan jousella, äänen fysikaaliset ominaisuudet poikkeavat merkittävästi otenauhoin varustetusta instrumentista. Kuten edellä mainittiin, otenauhalla varustetut soittimet toimivat seisovan aallon periaatteella. Viulua soitettaessa jousi vetää kieltä mukanaan ja aiheuttaa ”luiskahduksen”, jonka ansiosta kieli värähtelee jousen suuntaa vastakkaiseen suuntaan. Tästä seuraa ääni-ilmiö, jota kutsutaan sahalaita-aalloksi. Tämän seurauksena soitetun äänen lisäksi sävelessä soi myös sen ylä-ääniä, jotka ovat äänen taajuuden kokonaisluvun kerrannaisia.

Myös kaikilla muilla viulun osilla on merkitys viulun tuottamaan ääneen. Tallan jalkojen alla sijaitseva äänipinna eli pönkkä mahdollistaa sen, että talla muuntaa jousen horisontaalisen liikkeen vertikaaliseksi liikkeeksi viulun rungossa. Viulun tunnusomaiset f-aukot, jotka ovat kannessa olevat s-kirjaimen muotoiset kolot, yhdistävät soittimen sisällä olevan ilman ulkoilmaan. Ne ovat vastuussa viulun alimmasta resonanssista, joka on taajuus, jolla se värähtelee luonnostaan.

Viulunsoiton tiede on monimutkaista, ja tässä artikkelissa olemme vasta raapaisseet tämän upean soittimen pintaa. Ota meihin yhteyttä, jos haluat lisätietoa soittimen ominaisuuksista tai muista viulunsoittoon liittyvistä kysymyksistä.

photo credit: magnuscanis via photopin cc

Viulua pidetään usein haastavimpana ja vaikeimpana soittimena. Todellisuudessa viulunsoiton opiskeluun ei tarvitse olla musiikin ihmelapsi; siihen tarvitaan yksinkertaisesti suuri määrä kärsivällisyyttä ja asialle omistautumista. Se, mikä tekee tästä soittimesta vaikeasti opittavan, on loppujen lopuksi puhdasta tiedettä. Kielillä liukuvan viulunjousen fysiikka on kiehtovaa ja muihin kielisoittimiin verrattuna varsin monimutkaista. Seuraavassa tutustumme viulun tieteeseen.

Otenauhoilla varustetussa kielisoittimessa, kuten kitarassa tai mandoliinissa, äänen tuottaa ilmiö nimeltään seisovat aallot. Koska kieli värähtelee kahden solmukohdan välillä, äänenkorkeuteen (joka määräytyy kielen värähtelyn taajuuden mukaan) vaikuttaa ensisijaisesti kielen massan tiheys (minkä vuoksi kielet ovat eri paksuisia) ja kielen kireys. Kieli värähtelee kahden kiinnityspisteen välillä, ja sen vuoksi se tuottaa saman äänenkorkeuden riippumatta soittotyylistä tai siitä, näppäilläänkö sitä vapaana vai alas painettuna. Vaikka erilaiset lähestymistavat voivat aiheuttaa vaihteluita äänenvärissä, äänen taajuus pysyy kuitenkin suurin piirtein samana.

Kun viulun kieltä soitetaan jousella, äänen fysikaaliset ominaisuudet poikkeavat merkittävästi otenauhoin varustetusta instrumentista. Kuten edellä mainittiin, otenauhalla varustetut soittimet toimivat seisovan aallon periaatteella. Viulua soitettaessa jousi vetää kieltä mukanaan ja aiheuttaa ”luiskahduksen”, jonka ansiosta kieli värähtelee jousen suuntaa vastakkaiseen suuntaan. Tästä seuraa ääni-ilmiö, jota kutsutaan sahalaita-aalloksi. Tämän seurauksena soitetun äänen lisäksi sävelessä soi myös sen ylä-ääniä, jotka ovat äänen taajuuden kokonaisluvun kerrannaisia.

Myös kaikilla muilla viulun osilla on merkitys viulun tuottamaan ääneen. Tallan jalkojen alla sijaitseva äänipinna eli pönkkä mahdollistaa sen, että talla muuntaa jousen horisontaalisen liikkeen vertikaaliseksi liikkeeksi viulun rungossa. Viulun tunnusomaiset f-aukot, jotka ovat kannessa olevat s-kirjaimen muotoiset kolot, yhdistävät soittimen sisällä olevan ilman ulkoilmaan. Ne ovat vastuussa viulun alimmasta resonanssista, joka on taajuus, jolla se värähtelee luonnostaan.

Viulunsoiton tiede on monimutkaista, ja tässä artikkelissa olemme vasta raapaisseet tämän upean soittimen pintaa. Ota meihin yhteyttä, jos haluat lisätietoa soittimen ominaisuuksista tai muista viulunsoittoon liittyvistä kysymyksistä.

photo credit: magnuscanis via photopin cc