Klassiseen musiikkiin liittyy tiettyä traagisuutta; meillä on tallessa monien oman aikansa merkkiartistien nuotteja, mutta ei mahdollisuuksia kuulla kappaleita säveltäjiensä soittamina. Toki meillä on ollut mahdollisuus kuulla useiden sukupolvien omien virtuoosien tulkinta näistä iättömistä sävellyksistä. Kuitenkin säveltäjien, kuten Vivaldin, virtuoosisuus on kadonnut historiaan jo lähes kolmeksi vuosisadaksi. Emme myöskään saa koskaan tietää, kuinka todenmukaisia Paganinin ympärille rakennetut legendat ovat.

Olemme kuitenkin onnekkaita sikäli, että ainakin yksi virtuoosi viulisti, Pablo de Sarasate, eli nauhoitustekniikan syntyyn saakka. Kappaleet, jotka hän äänitti, ja jotka painettiin levyille, ovat mielenkiintoisia kuunnella. Pablo de Sarasatea pidettiin yhtenä 1800-luvun mestarina, ja onneksemme hän eli ja vaikutti vuosisadan jälkimmäisellä puoliskolla. Toisin on Nicolò Paganinin kohdalla, joka kuoli vuonna 1840, 37 vuotta ennen fonografisylinterin keksimistä. Sarasate aloitti viulisti-ihmelapsena ja hänestä tuli yksi maailman parhaimmista esiintyjistä 1870-luvulla. Sarasaten kolme vuotta ennen kuolemaansa, vuonna 1904, nauhoittamat äänitykset, antavat osviittaa hänen uskomattomasta tarkkuudestaan ja selkeydestään.

Yllä oleva kappale on itseasiassa toisen polven nauhoitus, joka on painettu alkuperäisestä äänitteestä 1930-luvulla. Äänitystekniikka ei 1900-luvun taitteessa ollut optimaalinen jousisoittimille, sillä nauhoitin kykeni poimimaan paljon paremmin lyömäsoittimien kuten rumpujen ja pianon ääntä. Tästä, ja koko sävyskaalan rajoitetusta saatavuudesta huolimatta, jokaisen nuotin lähes mekaaninen selkeys on kuultavissa vielä 100 vuotta myöhemmin.